Kello on 5 aamulla ja vaellan loskaisilla kaduilla kyyneleet poskillani. Viiton taksia, mutta se ei pysähdy. Jään aina puoleen väliin matkaa - oli sitten kyse toteuttamattomista unelmista tai ihmissuhteista.

Hotellista poistuessamme kuiskaat korvaani vihaavasi hyvästejä. Minä hymyilen. Enhän halua tehdä siitä vaikeampaa, puristan vain turkikseni helmaa ja nielen kyyneleeni. 

Astuessamme hissiin yritän kaikin voimin pitää haurastuvan kuoreni kasassa ja välttää intensiivistä katsettasi. Niitä silmiä, jotka ovat kohtaamistani kauneimmat. Nojaat minuun, ja kuin magneetin tavoin, vedät katseeni kohti ovea, johon heijastuu yhdistynyt figuurimme. "Meistä saisi niin kauniin parin. Olet uskomaton. Miksi tuhansien mailien ja valtameren täytyy erottaa meidät?" 

Hissin ovet aukeavat, mutta pystyn hädin tuskin kävellä. "Yksi Mai Tai liikaa", sepitän ja väläytän väkinäisen hymyn. Puolikas minä. Vain puolet totuudesta. Puolet olen ilman sinua. 

Ja niin sinä noustessasi taksiin suutelet minua viimeisen kerran. "Nähdään pikkuinen." Hetki vain, ja auto katoaa sumuiseen aamuun. Sinä design -pukuinesi palaat auringon polttamien unelmoijien ja palmujen luokse. Minä jään puolimatkaan.